maanantai 30. tammikuuta 2012

Cecilia Samartin: Kaunis sydän

Cecilia Samartin: Kaunis sydän
Kustantaja: Bazar, 2012
Alkuteos: Vigil, 2009
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
Sivuja 364

Anan rakastettu sairastaa parantumatonta syöpää ja hiipuu hiljalleen pois kuolinvuoteellaan. Ana ruokkii, lääkitsee, pesee ja hoivaa kuolevaa miestään viimeiseen asti. Hän ei poistu vuoteen viereltä kuin pakon edessä.

Samalla Ana palaa muistoissaan menneeseen ja käy läpi tarinaansa alkaen sodan runtelemasta El Salvadorista, jossa sotilaat tappoivat Anan perheen julmasti. Pappi, isä Lucas, löytää Anan, jonka äiti on piilottanut sotilailta turvaan, ja vie hänet orpokotiin. Myös orpokotiin hyökätään, mutta Ana pääsee pakenemaan sotilailta sisar Josephan kanssa.

Ana ja Josepha saavat turvapaikan Yhdysvalloista ja he päätyvät Josephan kotikulmille Kaliforniaan. Ana aloittaa opiskelut nunnien ylläpitämässä tyttökoulussa. Luostarinjohtaja haivaitsee kuitenkin piilevän epäroinnin Anan sisimmässä, ja haluaa viivästyttää hänen siveyslupaustaan. Ana lähetetään lastenhoitajaksi Trellisin perheeseen.

Trellisin perheestä muodostuu Analle kuin oma perhe. Ana saa huollettavakseen villin ja kurittoman Teddy -pojan, johon hän kuitenkin saa ihmeellisen yhteyden. Ana tekee nöyrästi töitä vuodesta toiseen ja seurailee Teddyn vanhempien, Adamin ja Lillianin, edesottamuksia yhdessä taloudenhoitaja Millien kanssa. Anan on koko ajan tarkoitus kuitenkin lähteä perheestä ja ryhtyä nunnaksi.

Cecilia Samartin punoo kirjan juonta mielenkiintoisella tavalla. Heti alussa paljastetaan ikään kuin lopputulos ja pikkuhiljaa lukijalle avataan, että miten tähän on tultu. Lukijan kiinnostus herätellään heti alkumetreillä ja mielenkiintoa pidetään yllä viimeiselle sivulle asti. Tarina pitää vahvasti otteessaan.

Vaikkakaan juonikuvio ei tarjoa suuria yllätyksiä, hahmot ovat hieman kliseisiä ja ennalta-arvattavia ja tarina on paikoittain melko romanttinen, pidin kirjasta todella paljon! Kirja jätti jollakin tavalla lämpöisen jäljen mieleen enkä varmastikaan unohdu nopeasti.

Olen ihastunut myös Samartinin aikaisempiin suomenntettuihin kirjoihin. Sekä Nora ja Alicia -kirjasta että Señor Peregrinosta mieleeni ovat painuneet lämmin ja iholle asti välittyvä tunnelma. Kaunis sydän ei kalpene edellisille teoksille lainkaan. Siinä on sopivassa suhteessa jotain samaa kuin edellisissä, mutta kuitenkin paljon uuttakin. Uskonkin vakaasti, että Samartinista aikaisemmin pitäneet tykästyvät ehdoitta myös tähän.

 ★★★★ +

Myös Leena Lumi on lukenut tämän, lue arvio täältä.

sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach
Kustantaja: Otava, 2012
Sivuja: 112

Nuori mies, Jochen, saapuu kaupunkiin päämääränään haastatella miestä nimeltä Traumbach. Traumbachista tiedetään vain hänen osoitteensa sekä se, että hän työskentelee jonkinmoisessa virastossa. Traumbachilla ei ole puhelinta, eikä hän vastaa kirjeisiinkään. Hänet on siis löydettävä.

Löytäminen osoittautuukin mutkikkaaksi. Jochen lymyää Traumbachin kodin lähellä näkemättä vilaustakaan miehestä. Työpaikalta häntä on mahdotonta tavoittaa. Tapaamista ei pysty järjestämään tai jos pystyykin, Traumbach ei tule paikalle. Mitä enemmän Jochen tutustuu kaupungissa asuviin, oudosti käyttäytyviin ihmisiin, sitä oudommalta koko kaupunki alkaa tuntua.

Kuka on tämä mystinen herra Traumbach? Miten asiat lopulta ovat?

Kirjan kertoja on kuin kärpänen katossa, joka seurailee tapahtumien kulkua sivusta. Hän puhuttelee vuoroin lukijaa ja vuoroin päähenkilöä. Päähenkilöön hän suhtautuu isällisen lämpimästi. Kerran Jochen jopa pääsee eksyttämään kertojan. Pidin kovasti tästä omaperäisestä tyylistä.

Teksti on runollista ja viipyilevää. Vaikkakin kirjoitustyyli miellytti minua ja se tuntui erilaiselta, paikoin runollisuus jopa hitusen häiritsi.

”Jo kajastaa aamu. Valo työntelee pimeää edestään, taivas rakoilee ja antaa lopulta myöden. Taipuu ruoho tuulessa, hyppii sirkka, vaeltaa kirppu, maailma maailman sisällä.”

Traumbach on ensimmäinen Haahtelani. Ihailin mielenkiintoista pohdintaa ja tyyliä, jolla Haahtela herättelee lukijan kiinnostuksen omintakeisella kerronnalla ja juonen kehittelyllä. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan. Vaikkakin pienoisromaaniin ei voi kaikkea mahduttaa, henkilöt jäivät mielestäni sumuisiksi (uskon sen olleen kyllä ihan tarkoitus) ja lopun tuoma ratkaisu on kuitenkin jo vähän ”nähty” juttu. Pohdintaan ja kerrontaan olisin kaivannut jotain lisää. Kieli on kaunista, muttei hätkähdyttävän kaunista. Kirja ehkä kannattaisi lukea uudelleen, jolloin toisella lukukerralla asiat saavat ihan toisen merkityksen. En missään nimessä aio kuitenkaan jättää tähän Haahtelan lukemista, vaan minulla odottelevat jo lukuvuoroaan mm. Katoamispiste ja Naiset katsovat vastavaloon.

★★★ ½


Kirjan ovat lukeneet myös esimerkiksi Sanna, Katja ja Karoliina.
  

Jos minä saisin valita...

Kuva: www.freepicturesweb.com



Sain tämän Jos minä saisin valita - haasteen Leenalta, kiitos siitä! Haasteen on kehitellyt Valkoinen kirahvi.

Tarkoituksena on luetella asioita, mitä valitsisi jos saisi valita. Olisin keksinyt tähän asioita varmaankin sadoittain, mutta päätin listata ensimmäisiä mieleen tulleita välittämättä siitä, että osa on hyvin maailmanparannushenkisiä ja idealistisia ja osa taas konkreettisempia.


Jos minä saisin valita
Eriarvoisuus helpottuisi, tuloerot kaventuisivat. Myös Suomessa. Verotusta ei kiristettäisi sieltä, missä se koskettaa eniten köyhiä.
Jos minä saisin valita
Kenenkään ei tarvitsisi jäädä yksin.
Jos minä saisin valita
Suomalaisista tulisi onnellisempaa kansaa, avun saanti helpottuisi.
Jos minä saisin valita
Elämässä ei tarvitsisi keskittyä niin paljon uraan ja omaisuuden haalimiseen. Keskityttäisiin nauttimaan elämästä sellaisenaan, tässä ja nyt. Arvostettaisiin rahan sijasta enemmän aikaa. Oltaisiin kiitollisia pienistä asioista.
Jos minä saisin valita
Kaikenlainen väkivalta vähenisi.
Jos minä saisin valita
Läheiseni (ja muutkin tiestysti) saisivat olla terveitä ja hyvinvoivia. Ja minä itsekin.
Jos minä saisin valita
Koulukiusaamista saataisiin vähennettyä, mieluiten lopetettua kokonaan. Ja myös työpaikkakiusaamista. Kunnioitus toisia kohtaan kasvaisi.
Jos minä saisin valita
Ihmiset olisivat varovaisempia liikenteessä.
Jos minä saisin valita
Monista hyvistä vähän vanhemmista kirjoista tehtäisiin uusia painoksia.
Jos minä saisin valita
Kirjastojen määrärahoja ei leikattaisi.
Jos minä saisin valita
Asuisin kauniissa talossa kauniissa paikassa. Lukisin ja ratsastelisin hevosilla päivät pitkät. Viettäisin paljon aikaa läheisteni kanssa. Eläisin seesteistä elämää ilman kiirettä ja paineita.
Jos minä saisin valita
Matkustelisin monta kertaa vuodessa.
Jos minä saisin valita
Olisin aamuvirkku.



Lähetän tämän haasteen eteenpäin seuraaville:

Sanna
Anni
Riina
Peikkoneito

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
Kustantaja: Gummerus, 2012
Alkuteos: The Bastard of Istanbul, 2007
Suomentanut: Maria Erämaja
Sivuja: 498

Kirottu Istanbul kertoo Istanbulissa asuvan Kazancin perheen tarinan. Perheessä asuu neljä sisarusta: oman tiensä kulkija Zeliha, joka pitää tatuointiliikettä. Banu, vanhin sisaruksista, on ennustaja ja toiseksi vanhin Cevriye taas historian opettaja. Neljäs siskoista on epätasapainoinen Feride.

” Mielenterveys oli luvattu maa, Shangri-La, josta hänet oli karkotettu teini-iässä ja jonne hän aikoi palata jonakin päivänä. Matkallaan sinne hän lepäsi monenlaisilla taukopaikoilla, joilla oli arvaamattomia nimiä ja ankeita hoitotoimenpiteitä.”

Neljän siskoksen lisäksi perheessä asuu Asya, Zelihan lapsi sekä sisarusten äiti ja isoäiti. Kazancin perhettä on kohtalon koura koetellut kovalla kädellä: yksikään suvun mies ei ole elänyt kovinkaan vanhaksi, nuorimmat ovat kuolleet aivan pieninä. Naiset asuvat keskenään, ainoa miespuolinen talossa   on kissa.

Ainoa Kazancin suvun elossa olevista miehistä, Mustafa, on Zelihan, Banun, Feriden ja Cevriyen veli. Hän asuu Yhdysvalloissa Arizonassa vaimonsa Rosen ja Rosen lapsen Armanoushin kanssa. Toisaalla kirjassa kulkeekin heidän tarinansa. Armanoush matkustaa Istanbuliin etsimään isoäitinsä kotia ja tarinat yhdistyvät.

Shafakilla on ilmiömainen taito ensin kertoa monta tarinaa ja lopulta pieni osa kerrallaan nivouttaa tarinat yhteen. Vähitellen selviää enemmän ja enemmän. Salaisuuksia paljastuu, kysymyksiin vastataan. Kirja etenee juuri sopivalla tempolla kohti yllättävää loppua. Lukijan mielenkiinto ei herpaannu hetkeksikään.

Kirottu Istanbul avaa turkkilaisista hieman toisenlaisen kuvan, mihin moni ennakkoluuloineen on tottunut. Liberaalit turkkilaiset tupakoivat, juovat alkoholia, vähät välittävät uskonnosta, kiroilevat ja pukeutuvat miten lystäävät. Shafak on nimennyt osan kirjan henkilöistä humoristisella tavalla käyttämättä henkilöiden oikeita nimiä. Näitä ovat mm. Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Kaappihomo kolumnisti, Poikkeuksellisen lahjaton runoilija ja Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja.

Kirjan yksi vahvimpia teemoja on kiistelty armenialaisten kansanmurha, joka kiristää turkkilaisten ja armenialaisten välejä. Kirjailija saikin syytteen turkkilaisten loukkaamisesta, mutta rangaistusta hän ei kuitenkaan lopulta saanut.

Pidin kovasti kirjailijan aikaisemmasta suomennetusta teoksestaan Rakkauden aikakirja. Kirotusta Istanbulista pidin vielä vähän enemmän. Kirjoissa oli jotain samaakin, molemmissa kirjoissa esimerkiksi vilisi siellä täällä elämänohjeita tai sääntöjä. Kirotun Istanbulin tunnelma oli kliseisesti sanottuna käsin kosketeltava. Istanbulin kauneus sekä kirjassa kuvatut maut ja tuoksut tuntuivat aidoilta, kuin olisi itse kokenut ne. Hahmot olivat hyvin rakenneltuja, yllättäviä ja mielenkiintoisia. Tarinana kirja on uskomaton, mutta silti uskottava eikä unohdu nopeasti.

”Istanbul on kymmenen miljoonan elämän sekamelska. Se on kymmenen miljoonan sotkuisen tarinan avoin kirja. Istanbul on heräämässä levottomasta unestaan, valmiina ruuhka-ajan kaaokseen. Tästä eteenpäin on liikaa rukouksia, joihin vastata, liikaa rienauksia, joita huomata, ja liikaa syntisiä, yhtä lailla kuin viattomiakin, joita pitää silmällä. Istanbulissa on jo aamu.”


★★★★½

Lue myös Leena Lumin arvio kirjasta.

perjantai 13. tammikuuta 2012

Tapahtui alennusmyyntien aikaan... ( Part II )

Eihän se sitten tosiaan jäänyt siihen. Nimittäin viimeaikaset kirjaostokset (kaikki eivät ole siis alennusmyynneistä ostettua, mutta alennusmyyntien aikaan kuitenkin). No mutta täytyyhän se nyt, kun kerran halvalla saa! Ja nämä kirjat kannattaa ostaa nyt, koska jos myöhemmin alkaa kaduttaa, niitä ei välttämättä enää saa mistään. Varsinkin, kun kyse on suosikkikirjailijoista! Ja kun minulla nyt on tämä "Luen kirjoja omasta hyllystä" -projektikin. Eikä niitä kirjoja nyt vielä NIIN paljoa ole, kun vertaa moneen muuhun, kyllä  niille on vielä hyllyssä tilaa! Muutama euro sinne tai tänne! Joten, miksikäs ei ;)





Lionel Shriver: Syntymäpäivän jälkeen
(kirjakaupan tarjoushyllystä, minusta tuli tänä vuonna Shriver -fani!)


Tatiana de Rosnay: Viimeinen kesä 
(nettihuutokaupasta, kehuttu kirja)

Karin Brunk Holmqvist: Pieni Potenssipuoti 
(nettihuutokaupasta myös, symppiksen oloinen kirja, joka minun on pitänyt lukea jo pitkään)


Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina  
Tadeusz Borowski: Kotimme Auschwitz 
Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä 
(nettikauppojen alennusmyynneistä, kiinnostavia, mitään näistä en ole lukenut)


Ian McEwan: Rannalla 
(kirppikseltä, huom hinta 1 euron!) 

  
  
No, jos nyt sitten tämän jälkeen vähän taukoa. David Foenkinosin  Vaimoni eroottinen potentiaali -kirjan (joka ilmestyi tänään kirjakauppoihin) haluaisin kyllä kovasti omakseni... 







torstai 12. tammikuuta 2012

Iida Rauma: Katoamisten kirja + kirjoitusvirhe

Kuva: Gummerus
Iida Rauma: Katoamisten kirja
Kustantaja: Gummerus, 2011
Sivuja: 377

Kirjan päähenkilö, jonka nimi muuten ei selviä ollenkaan, on parikymppinen nuori nainen. Hän haluaisi taidekouluun, muttei vaan ole saanut aikaiseksi mennä pääsykokeisiin. Hän saa töitä vanhainkodista ensin laitosapulaisena ja sittemmin hoitoapulaisena. Päähenkilö elää lesbosuhteessa kumppaninsa Sofian kanssa. Parisuhde on hankala, halut ja toiveet eivät kohtaa. Työpaikallaan päähenkilö tutustuu pakolaisnaiseen, Zorkaan, ja pian he ystävystyvätkin. Päähenkilön äidillä on omalaatuinen pakkomielle ja isä on kadonnut.

Kirjan toinen aikataso kulkee päähenkilön muistoissa kouluajoilta. Muistoissa tärkeimpinä nousevat esille isä, eräs Susanna, kiusaaminen, väkivalta ja hyljeksityksi tuleminen.

Teksti on vetävää ja nopealukuista. Asiat kuvataan niin kuin ne ovat, ilman sanahelinää tai tekemällä tehtyä runollisuutta. Vaikkakin pidin kirjan realistisesta tunnelmasta, huomasin välillä jopa ärsyyntyneeni toistuvaan rivojen sanojen käyttämiseen. Ne tuntuivat jotenkin liian korostetuilta.

Katoamisten kirjan
tarina on koskettava, henkilöillä ei mene hyvin. Tarina etenee mukavalla tempolla, ja kirja tulee luettua parilta istumalta. Minua vaivasi kuitenkin pieni yllätyksettömyys, alkumetreillä jo aavistelin, miten kirjassa tulee käymään. Vanhojen aikojen muistelua oli mielestäni vähän liikaa. Ehkä olin kireällä tuulella lukiessani kirjaa, mutta päähenkilö ärsytti minua toiminnallaan. Hän ilmaisee jatkuvasti tyytymättömyyttään kumppaniinsa tekemättä kuitenkaan mitään. Koen Sofian puolesta harmistusta, kun hänelle soitetaan kesken juhlien ja tivataan, milloin hän on viimeksi halunnut seksiä ja kenen alapäätä Sofia nyt ajattelee. Päähenkilö on kyvytön keskustelemaan ongelmista rakentavaan sävyyn. Lisäksi hän on turhauttavan saamaton: oli pääsykokeet, eipä tullut mentyä, sain ajan psykologille, eipä tullut mentyä. Hän sekakäyttää, maalailee, napsii salaa Tenoxeja.


Kirjassa on paljon kaikkea, mikä kiinnosti ja kosketti minua erityisesti. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Turkuun, joka on minulle tärkeä kaupunki. Päähenkilön työskentely vanhainkodissa palautti minulle elävästi mieleen omat kesätyöni vanhainkodissa.

Katoamisten kirja
kertoo ihmisistä, jotka ovat kadonneet, kukin omalla tavallaan. Toiset konkreettisesti, toiset kuvainnollisesti. Toisilta on kadonnut muistot, toisilta järki ja toisilta rakkaus.  Kirjan lopussa jotain on löydetty, jotain taas ei.  Teemat (väkivalta, kiusaaminen, seksuaalisuus, mielenterveysongelmat, parisuhde ja niin edelleen) ovat vahvoja ja tärkeitä. Jokin kirjasta jäi kuitenkin uupumaan. Uskon, että kymmenen vuotta sitten olisin ihastunut kirjaan. Katoamisten kirja on kuitenkin vahva ja mieleenjäävä esikoisteos.

★★★ ½



Lopuksi vielä asia, joka on jaettava teidän lukijoiden kanssa. Kävin tänään kirjastossa (sain muuten Kirotun Istanbulin ja Traumbachin!) ja nappasin hyllystä John Ajvide Lindqvistin Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan, kiinnostuin kirjailijasta Kultatukka, tähtösen myötä. Vasta kotona huomasin tässä painoksessa hämmentävän yksityiskohdan, kirjan nimessä on kirjoitusvirhe! Että näin. Sattuu sitä paremmissakin piireissä.







keskiviikko 11. tammikuuta 2012

Tapahtui alennusmyyntien aikaan... ( Part I )

Jokaisen kirjanhamstraajan hetket ovat koittaneet (jo pari viikkoa sitten), nimittäin kirja-alet! Ja niitähän löytyy lähes jokaisesta konkreettisestä kirjakaupoista että nettikaupoista. Näiden alennusmyyntien jälkeen olen mielessäni tehnyt hieman normaalia useamman kerran lupauksen, että TÄNÄ VUONNA AION LUKEA ENEMMÄN KIRJOJA OMASTA HYLLYSTÄNI! Kirjojen määrä hyllyssäni sen kun kasvaa, eivätkä kaikenmaailman alet ja tarjoushyllyt auta asiaa (no, olen minä muutamasta kirjasta myös luopunut tässä joulun jälkeen). Olen suunnitellut myös jonkinasteista lainauskieltoa kirjastoon. Tosin lainauskielto ei voi koskea uutuuksia, koska ne nyt vaan on pakko saada, ja siinähän sitä sitten taas ollaan... No tässä kuitenkin alennusmyyntien löydöistä:


Kate Morton: Paluu Rivertoniin
(löytö nettikaupan alesta, himoitsin tätä kirjaa jo kesällä, mutten raaskinut ostaa ja mitä voin muuta tehdä kun tämä ilmestyy alennusmyynteihin?)

Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin
(löytö Sokoksen alesta, Westön tuotantoon haluan tutustua!)

John Boyne: Tarkoin vartioitu talo
(löytö supermarketin alesta, kiinnostava kirja)

Katherine Pancol: Krokotiilin keltaiset silmät
(löytö nettikaupan alesta, tätä nyt vaan en voinut vastustaa)











tiistai 10. tammikuuta 2012

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta

Véronique Ovaldé: Mitä tiedän Vera Candidasta
Kustantaja: WSOY, 2011
Alkuteos: Ce que je sais de Vera Candida, 2009
Suomentanut: Ville Keynäs
Sivuja: 284

Mitä tiedän Vera Candidasta on tarina kolmen sukupolven naisista, jotka joutuvat omilla tavoillaan kaikki miesten kaltoinkohdelluiksi. Rose Bustamente on Vatapunan kaunein huora (myöhemmin taitava lentokalanpyytäjä), äiti on hylännyt jo tämän ollessa 14 -vuotias. Rose tapaa Jeronimon, naistennaurattajan, liikemiehen, pahiksen. Rose ja Jeronimo saavat lapsen, Violetten, josta kasvaa kaunis ja tyhjä nainen, joka juo paljon ja makaa kylän jokaisen pojan kanssa. Aikaa kuluu, ja Violettekin saa lapsen, Vera Candidan. Vera Candida ei ole vielä viittätoista vuottakaan, kun tulee raskaaksi ja päättää häipyä sanaakaan sanomatta Vatapunasta ja muuttaa Lahomeriaan ja katkaista kohtalon (joka tuntuu periytyvän suvussa) ketjun. Vera Candida rakentaa verellä ja hiellä itselleen elämän ja turvaa lapselleen siedettävät elinolosuhteet. Tapahtumat ajautuvat myöhemmin siihen pisteeseen, että Vera Candidan on 39-vuotiaana jätettävä kaikki taakseen ja palattava Vatapunaan oltuaan sieltä pois jo 24 vuotta.

Vaikka kirjan tapahtumat ovat osittain iljettäviä ja ankeita, kerronnan tyyli on kuitenkin humoristinen ja säyseä. Henkilöiden suhtautuminen takaiskuihin on kuin pieni olankohautus, tällaista nyt vaan tapahtuu ja kaikesta selvitään (no, Rosen lapsella oli jonkinasteisia selviytymisvaikeuksia). Juuri tämä on mielestäni kirjan ehdotonta parhautta, suhtautuminen, joka näyttäytyy niin erilaisena omassa elämässä.

Kirjan luvut ovat hauskasti nimettyjä: Trooppinen melankolia, Miten opitaan hengittämään veden alla, Kadotettujen sielujen merimatka, Kengistä jotka natisevat kuin pajukori, Aavesormen kipu, Piikki ruusun terälehdissä ja niin edelleen. Kirjassa on hauskoja pikkulukuja, jotka olivat vain yhden kappaleen mittaisia. Ovaldé viis veisaa kieliopeista: pilkkuja ja isoja alkukirjaimia on siellä täällä, lauseet voivat olla puolen sivun mittaisia, puheenvuorot hukkuvat kerrontaan. Minua tämä ei häirinnyt lainkaan, päinvastoin, se antoi minusta mukavan omaleimaisen vivahteen kirjalijan tyylille.

Miljöö on ihastuttava, ja tunnelma välittyy lämpöisenä hyisen ja talvisen pakkaspäivän keskelle. Henkilöt ja tapahtumat ovat persoonallisia, ja säilyvät takuulla mielessäni pitkään. Kaikenkaikkiaan siis vallan hyvä kirja! Alkuun tapahtumat etenivät sutjakkaasti, ripeän alun jälkeen tapahtumat hidastuvat. Pienen pientä pitkästymistä koin aika ajoin, mutta vain pienen pientä. Kirjan takakannessa kerrotaan tarinassa yhdistyvän realismin ja fantasian. Fantasia -osuus oli mielestäni melko pientä, vaikkakin kirja onkin kuin jonkinlainen aikuisten satu.

★★★★-

keskiviikko 4. tammikuuta 2012

Helmi Kekkonen: Valinta

Kuva: Avain
Helmi Kekkonen: Valinta
Kustantaja: Avain, 2011
Sivuja: 159

Valinta alkaa siitä, kun Aavan isä kuolee äkillisesti. Aavan lisäksi toisena kertojaäänenä toimii Aavan äiti, Ruut. Ruut päättää antaa talon vuokralle. Vuokralle siksi, että joku lapsista, Aava, Helena tai Ilja, voi tulevaisuudessa halutessaan muuttaa asumaan taloon. Aava-tytär kärsii parisuhdekriisistä ja menee joksikin aikaa majailemaan äitinsä luokse auttaakseen äitiä tavaroiden järjestelemisessä ja talon tyhjentämisessä.

Mystisenä hahmona jo heti alussa on Ilja, Aavan veli. Mihin veli on lähtenyt ja miksi? Mitä kaikkea salamyhkäistä veljeen liittyy?

Kaikilla on omat salaisuutensa, niin ikään Ruutilla. Kuka on se mies, jonka kanssa Ruut poseeraa vanhassa valokuvassa? Salaisuudet varjostavat koko perhettä ja työntävät heitä kauemmiksi toisistaan.

Kirjan kieli on runollisen suloista. Tekstistä huokuu, kuinka jokainen sana ja lause on harkittu tarkkaan. Monivivahteisuutta kirjaan olisi tuonut, jos kertojaäänet olisi paremmin tyylinsä puolesta erottanut toisistaan. Luvut oli nimetty kertojan mukaan, ilman sitä minun ainakin olisi ollut hankala tunnistaa, että kenen sielunmaisemissa nyt liikutaan. Kääntäessäni viimeisen sivun, ensimmäinen mieleeni tullut ajatus oli, että tässäkö tämä nyt oli. Tämä oli jopa minun makuuni hieman liian lyhyt kirja, 160 sivua (välissä on myös tyhjiä sivuja ja melkein tyhjiä sivuja kappaleiden loputtua).

Valinta oli hyvä, mutta ei mitenkään vavisuttavan hyvä. Parasta antia oli kaunis kieli ja kuvaus ihmisten välisistä suhteista. Alussa kysymyksiä nostettiin esiin paljon. Kirja olisikin ollut mukaansatempaavampi, mikäli lukijaa olisi enemmän viritelty kiinnostumaan vastauksista. Vastauksia annetaan lopussa, mutta niihin olisin kaivannut omaperäisyyttä. Tapahtumat ja selitykset asioille olivat hieman liian ennalta-arvattavia. Kirjassa oli paljon eri henkilöiden muistikuvia menneestä, osan niistä merkitys kirjan ja juonen kannalta oli mielestäni aika vähäistä. En tiedä, ehkä olin väärässä mielentilassa lukemaan tätä, ajatukseni lähtivät lukiessa monta kertaa lentelemään ihan muualle. Lukukokemus olisikin ollut takuulla syvempi ja mieleenpainuvampi, jos olisi pystynyt keskittymään lukemaansa paremmin. Tai ehkä minua vaivasi Jonnekin pois -jälkeinen syndrooma, jolloin mikään kirja ei tunnu oikeen miltään.

Sen verran vakuutuin kuitenkin, että suunnitelmissani on joskus lukea Kekkoselta novellikokoelma Kotiin.

Loppuun vielä lukunäyte (sivulta 131), joka sykähdytti minua jollakin tuntemattomalla tavalla:

Minulle keväät ovat ahtaita, se kirkkaus ja opaalin värinen loputon taivas, lumen alta paljastuva uusi maa ja mullan haju. Kova valo joka valaisee kaiken eikä siksi mitään kaunista, joka ulottuu kaikkialle, läpi likaisten lasien ja verhojen. Syksyä vasten voi sentään sulkea ovet ja ikkunat, olla siinä pimenevässä, niin kuin jokin suojaisi.”

★★★ ½

maanantai 2. tammikuuta 2012

Lionel Shriver: Jonnekin pois

Lionel Shriver: Jonnekin pois
Kustantaja: Avain, 2011
Alkuteos: So Much for That, 2010
Suomentanut: Seppo Raudaskoski
Sivuja: 534

Shep Knacker on jo nuorena miehenä keksinyt elämälleen tarkoituksen: säästää rahaa, jotta voi myöhemmin elellä herroiksi paikassa, jossa pärjää päivässä minimaalisella määrällä rahaa ja voi olla tekemättä mitään. Niinpä hän on palkastaan laittanut aina pienen osan sivuun. Shep tekee Glynis -vaimonsa kanssa perehtymismatkoja eripuolille maailmaa selvittääkseen, mihin suuntaavat sitten kun elämä A vaihtuu elämä B:ksi.

Suunnitelmiin tulee muutos. Rahalle ilmaantuu uusi kohde. Glynisillä todetaan harvinainen aggressiivinen syöpä, ja niinkuin tiedämme, laatutason hoitoa ei Yhdysvalloista saa millään poliklinikkamaksulla. Shepin haave uudesta elämästä vaihtuu haaveeksi Glynisin parantumiselle. Glynis ei tienaa, eikä hänellä ole "kunnon" työtä. Syöpähoidot kustannetaan siis Shepin pussista.

Ei riitä, että Shep elättää perheensä ja kustantaa Glynisin kalliit syöpähoidot. Sen lisäksi hän auttaa taloudellisesti jatkuvasti lähestulkoon persoonallisuushäiriöstä ja hyväksikäyttävää sisartaan Berylia, avustaa aikuista tytärtään rahallisesti sekä maksaa isänsä vanhainkotilaskuja. Shep laittaa muut itsensä etusijalle.

Shepin elämän rinnalla kulkee tarina hänen työtoveristaan Jacksonista. Jackson elää vaimonsa Carolin ja kahden lapsensa kanssa. Toinen lapsista sairastaa familiaalista dysautonomiaa ja vaatii sairautensa vuoksi jatkuvaa hoitoa ja seurantaa. Shepin ja Jacksonin perheitä yhdistääkin juuri vakavan sairauden olemassaolo.

Mutta miten Shepin haaveiden käy? Entä mikä Glynisin kohtalo? Entä Jacksonin perheen? 

Täytyykö luopua kokonaan omista haaveistaan muiden vuoksi? Paljonko ihmiselämä maksaa, mikä on sen rahallinen arvo? Koska on oikea hetki luovuttaa? Miten parisuhteen käy, kun toinen kumppaneista sairastuu? Koska ihmisen sietokyky saa ylittyä, mitä kaikkea tarvitsee kestää elämältä ja kumppaniltaan? 

Tähän kohtaan täytyy todeta, että olen erittäin tyytyväinen ja etuoikeutettu, kun saan nauttia Suomen terveydenhuoltojärjestelmästä: ihminen ei joudu taloudelliseen katastrofiin vaikka sairastuisi vakavasti. Sairaalasta ei tarvitse lähteä kotiin liian aikaisin, siksi että vakuutusyhtiö haluaa. Vakuutusyhtiö ei vaikuta siihen, mitä lääkitystä lääkäri määrää johonkin vaivaan. Olen aikaisemminkin tiedostanut ongelmat Yhdysvaltojen terveydenhuoltosysteemissa, tämä kirja kuitenkin avasi vielä silmiäni.

Kirjaa voisi ylistää lukuisilla kiitossanoilla. Ensiksikin, kirjassa on aivan mahtavia hahmoja! Shep on oikea tyyneyden tyyssija, joka antaa kaikille anteeksi ja on tunnollisempi kuin kukaan (vaikka tosipaikan tullen osaa hänkin räväyttää). Minun kävi välillä häntä niin sääli, etten meinannut kestää lukea enempää. Erityisesti minua ilahdutti Jackson, joka innostuu vaahtoamaan ja pitämään pienimuotoisia manifestejä arjen pienistä ja vähän suuremmista vääryyksistä koskien mm. politiikkaa ja yhteiskuntaa. Melkein kuin jenkkien versio Mielensäpahoittajasta!

Toiseksi, Jonnekin pois kuvaa väkevästi elämää vakavasti sairastuneena, vakavasti sairastuneen puolisona ja perheenjäsenenä. On pelkoa, toivoa, inhoa, yksinäisyyttä, kuolemanpelkoa ja kuolemantoivoa, rakkautta, sääliä, pettymystä, ankeutta, periksiantoa, katkeruutta ja niin edelleen. Parisuhteen roolit muuttuvat. Sairastuneen roolissa ihminen saattaa alkaa käyttäytyä huomattavasti eri tavalla kuin ennen ja sairastuneesta voi kuoriutua esiin uusia puolia. Sukulaisten ja ystävien reaktiot voivat yllättää.

Yleensä nurisen, jos kirja on liian paksu. Tässä kirjassa paksuus ei haitannut, päinvastoin! Tuntuu, että olisin voinut loputtomiin seurata henkilöiden ajatuksia ja elämää. Juonensa puolesta Jonnekin pois oli myös hienosti rakennettu ja loppu yllätti.

Kirjan kansi on minusta hieman ankea ja tylsä. Yläreunassa lukeva ”Bestseller -kirjailijan uutuus” tekee kannesta mainosmaisen ja halvahkon näköisen. Lisäksi kanteen on vielä laitettu kirjasta sitaatti, joka on sinänsä kaunis, mutta en ole varma, sopivatko sitaatit kanteen kuitenkaan niin kovin hyvin.

Kirjassa vilisi lauseita, jotka minun oli pakko lukea heti uudestaan, niin hyviä, tarkkanäköisiä ja osuvia ne olivat. Miten jollakin on taitoa pukea sanoiksi sellaisia asioita, joiden olemassaolon on itse tavallaan tiennyt, muttei kuitenkaan ymmärtänyt? Lisäksi kirja herätti minussa vaihdellen iloa, sääliä ja lähes raivoakin. Välillä melkein kyynelehdin ja välillä taas hihitin itsekseni kirjan osuville ja humoristisille jutuille. Mitä muuta kirjalta enää voi odottaa? Lionel Shriver on selvästi mestariluokan kirjailija. Ja Jonnekin pois täydellisyyttä hipova kirja. Onneksi minulla on vielä Shriverin kaikki muut teokset lukematta!

★★★★★

P.s. Jos olisin lukenut tämän muutama päivä sitten, olisin valinnut tämän useampaankin kohtaan edellä postaamaani haasteeseen.